Diakonissalaitoksen ukrainalaisille äideille suunnatussa keskusteluryhmässä sotaa paenneille tarjotaan mahdollisuus puhua tunteistaan avoimesti ja omalla äidinkielellään.
Juliia Barash on kotoisin Hersonista, eteläisestä Ukrainasta.
– Sitä kutsutaan vesimelonikaupungiksi. 90 prosenttia Ukrainan vesimeloneista kasvatetaan siellä, hän kertoo. Kotimaasta puhuminen saa hänen mukaansa aina kyynelet nousemaan silmiin, niin nytkin.
Barashilla on Ukrainassa oikeustieteen sekä englannin- ja ranskan kielen opettajan korkeakoulututkinnot. Ennen sodan alkua hän työskenteli oikeudessa tiedottajana.
– Minulla oli kaikki hyvin. Kaksi lasta, mies, kissoja, koiria. Perheemme rakastaa eläimiä. Matkustelimme paljon: kiersimme koko Ukrainan, ja tulevaisuudessa oli suunnitelmissa matkustaa myös ulkomaille. Ja niin me lopulta matkustimmekin, mutta eri syistä kuin silloin joskus olimme toivoneet, Barash kertoo.
Hyökkäyssodan alkaessa 24. helmikuuta vuonna 2022 Barash perheineen pakeni Hersonista hänen sukulaistensa luo Kirovohradin alueelle Keski-Ukrainaan. Tavaraa pakattiin mukaan vain vähän, koska pakomatkan oli tarkoitus kestää vain kolme päivää. Barashin isoäiti ei suostunut lähtemään ja perhe toivoi viimeiseen saakka, että sota olisi nopeasti ohi. Barash saapui perheineen Suomeen elokuun 2022 alussa.
Barash sanoo, että tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu nykyään vaikealta.
– Olin suunnitellut elämäni kymmeneksi vuodeksi eteenpäin: mihin kouluun lapseni menevät, mihin haluamme matkustaa seuraavaksi. Sitten pommit alkoivat putoilla viideltä aamulla.
– Ukraina on tunteiden kieli, ja on tärkeää, että ukrainalaisilla on mahdollisuus saada tukea omalla kielellään. Osa siitä tunteesta ja merkityksistä katoaa vieraalla kielellä tai tulkin välityksellä kommunikoitaessa, Diakonissalaitoksen yhteisötyöntekijä Viktoriia Ivanova toteaa.
Ivanova saapui Suomeen vuonna 2022. Hän teki ensin vapaaehtoistyötä ja tarjosi tukea muille sotaa paenneille. Diakonissalaitoksella hänelle tarjoutui mahdollisuus ylläpitää ukrainalaisille äideille suunnattua tukiryhmää.
Juliia Barash löysi tiedon tukiryhmästä sosiaalisen median kautta. Ryhmä kokoontuu Diakonissalaitoksen korttelissa Helsingissä perjantaisin. Äitien keskustellessa lapset viettävät aikaa vapaaehtoisten hoitajien kanssa. Joka viikko käsitellään eri teemaa erilaisten psykologisten harjoitusten avulla. Joskus apuna käytetään kortteja, joskus vaikkapa neulomista.
– Mitä ikinä Vika on sillä kertaa sattunutkaan keksimään. On kiinnostavaa, kun erilaisten harjoitusten avulla itsestään löytää sen perimmäisen syyn omalle pahalle ololle. Ensimmäisten kolmen tai neljän tapaamiskerran aikana itkimme todella paljon. Ajan kuluessa ryhmän osallistujista on muodostunut tiivis ryhmä, Barash sanoo.
Alona Khorovets ja Liudmyla Dolynna ovat samaa mieltä.
– Tulemme eri kaupungeista sekä Ukrainassa että nyt täällä Suomessa. Silti olemme kuin perhe. Autamme toisiamme, jos joku on kipeänä, ja vietämme aikaa yhdessä muutenkin. Grillaamme porukalla, tai menemme vaikka kahvilaan tai leikkipuistoon.
Alonan mukaan ryhmässä tärkeintä ovat sen tarjoamat sosiaaliset suhteet.
– Me olemme kaikki erilaisia ja kiinnostuneita eri asioista. Annamme toisillemme energiaa sekä uusia näkemyksiä ja tuemme toisiamme, hän sanoo.
– Tulemme keskeltä sotaa ja kehomme ja mielemme ovat stressitilassa. Täältä saan psykologista tukea ihmisiltä, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella. Lähden täältä aina ikään kuin henkisesti latautuneena. Saan ryhmästä positiivista energiaa, Liudmyla jatkaa.
Keskusteluryhmästä apua tunteiden käsittelyyn
Viktoriia Ivanovan mukaan monella ukrainasta paenneella ei ole arjessaan aikaa tai tilaa puhua tunteistaan, kun suomen kielen opiskelu, työ, erilaisten lomakkeiden täyttäminen, tulevaisuuden suunnittelu ja sodan tuoma stressi vievät voimat. Ivanovan ohjaama keskusteluryhmä tarjoaa naisille arjen vertaistukea ja tilan, jossa puhua itselleen tärkeistä asioista omalla kielellään. Lapset viettävät tapaamisten ajan aikaa vapaaehtoisten hoitajien kanssa.
– Tänne tullessaan naiset voivat vain olla ja tietää, etteivät he ole tunteidensa kanssa yksin. Joka tapaamisen jälkeen naiset kertovat, miten tärkeää on päästä hengähtämään edes muutamaksi tunniksi. Näiden kahden tunnin aikana heiltä ei odoteta mitään, he saavat vain olla. He tulevat tänne, ottavat kupin teetä ja heidän kasvoistaan näkee, miten stressi katoaa, Ivanova kertoo.
Ukrainassa Ivanova on ammatiltaan psykologi. Hän pyrkii hyödyntämään ammattitaitoaan naisten ryhmän tapaamisten ohjelmia suunnitellessaan. Ivanovan mukaan syyllisyyden tunteet ja epävarmuus ovat yleisiä tunteita ukrainalaisten keskuudessa.
– Moni käy juuri nyt läpi sellaisia tunteita, joita ei ole kohdannut koskaan ennen. Yritän tarjota työkaluja tunteiden käsittelyyn ja oman psyyken ymmärtämiseen. Puhumme myös siitä, mistä tunteet johtuvat ja miksi jokin tietty tunne on noussut pintaan juuri nyt. Mahdollisuus vertaistukeen ja aktiiviseen toimijuuteen ovat tärkeitä tekijöitä traumoja kokeneen stressin vähentämisessä, Ivanova sanoo.
Diakonissalaitos kerää varoja ukrainalaisten äitien hyväksi
Diakonissalaitoksen äitienpäiväkeräyksessä kerätään tänä vuonna varoja ukrainalaisten äitien keskusteluryhmän tueksi. Lue lisää keräyksestä täältä.
Kuvat: Diakonissalaitos
